tiistai 20. syyskuuta 2016

Toivo on Kaunis Sana

Kello on neljä aamuyöllä sunnuntaina. Aurinko antaa pian ensimmäisiä valonsäteitään aamun, mutta vielä ilma on kirpeä ja viileä. Takana ovat kaksi ihanaa iltaa ystävien kanssa ja kaksi euforisen kivutonta päivää. Takana on vuoden verran epätoivoa, yksinäisyyttä ja kipua. Takana on vihaa, raivoa ja kyyneliä.

Askeleet kaikuvat vain katuvaloilla valaistulla tiellä, ja hikikarpalot kohoavat otsalle. Käsivarret taipuvat sivuille kuin itsestään ja hitaasti kämmenet vapautuvat nyrkistä suoraviivaisemmiksi antaen tilaa ohi virtaavalle ilmavirralle. Mietin pelkoa. Sitä tunnetta joka kahlitsi minut mieleni sopukoihin aivan kuin tämä sairaus kahlitsi minut fyysisesti.

Takana on tosiaankin paljon pelkoa. Mietin toistuvaa painajaista jota näin lapsena. Juoksin pimeällä kadulla ja yhtäkkiä katuvalot sammuivat niin että vain yksi jäi palamaan. Kauhuissani juoksin niin kovaa kuin jaksoin pakoon pimeyttä kohti valoa. Pian kuitenkin myös viimeisen katuvalo sammui jättäen minut pimeyteen. Nyt olin taas pimeässä ja minä juoksin. Juoksin niin kovaa kuin jaksoin. Tämä ei kuitenkaan ollut unta enkä minä enää pelännyt.

Hiukset liehuvat tuulessa ja sydämeni tuntuu pakahtuvan. Askeleet kaikuvat yhä pimeiden kerrostalojen seinistä ja hengitys on tiheää. Ajatukset vaeltavat, mutta samalla mieli on keskittynyt ja valpas. Mietin elämää. Miten se voikin osata tuoda sellaisia tilanteita eteen, jotka musertavat alleen, ja jo pian tarjota jotain niin kaunista ja hyvää? Mietin liikettä ja sitä, miten keho osaa tuottaa jotain sellaista jonka mieli on jo yrittänyt unohtaa. Pitää mahdottomana tai liian hyvänä ollakseen totta.

Vaikka hengästyn, minä jatkan. Jalat ovat väsyneet ja voimattomat, mutta samalla niin vahvat ja pystyvät. Takana on rohkeutta ja rajojen rikkomista. Takana on kaikki. Juostessani uskallan antaa ajatusten mennä sinne minne niiden kuuluukin. Nämä ajatukset kertovat minulle että pahin on jo ohi, ja minä uskon niitä.

Onnen kyynel valuu poskelle ja tippuu takin kaulukseen. Vauhti kiihtyy juuri ennen kuin se alkaa hiipumaan. Mietin murheita ja kuinka pieniä ne ovat. Mietin ilonaiheita ja tajuan kuinka suuria ne ovat. Mietin tulevaa ja sen tuomia myrskyjä. Tiedän matkan olevan tänään kevyt ja helppo, mutta ehkä jo pian juoksen polviani myöten mudassa. En silti aio lopettaa. Tajuan, etten voi lopettaa koskaan, sillä mikään muu ei tee elämästä niin kaunista kuin tämä hetki.

Tämä hetki on valkoinen lippu sodan jälkeen, tämä hetki on keidas keskellä erämaata, tämä hetki on pienuudessaan atomiakin pienempi mutta yhtä voimakas vaikutukseltaan kuin ydinpommi. Tämä hetki vavistelee minua yhä uudestaan, ja vain kokemalla tuskaa sen pystyin todella tuntemaan. Yhtäkkiä mikään määrä kipua ei enää tunnu turhalta, sillä se kaikki johdatteli minua tätä hetkeä varten. Tämä on se hetki mitä varten minä elän ja miksi jatkan matkaani eteenpäin. Tätä hetkeä voi yrittää kuvailla vielä tuhansin sanoin, mutta sen voi kiteyttää myös vain yhteen;


Toivo. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti