Kello on neljä
aamuyöllä sunnuntaina. Aurinko antaa pian ensimmäisiä valonsäteitään aamun,
mutta vielä ilma on kirpeä ja viileä. Takana ovat kaksi ihanaa iltaa ystävien
kanssa ja kaksi euforisen kivutonta päivää. Takana on vuoden verran epätoivoa,
yksinäisyyttä ja kipua. Takana on vihaa, raivoa ja kyyneliä.
Askeleet kaikuvat
vain katuvaloilla valaistulla tiellä, ja hikikarpalot kohoavat otsalle.
Käsivarret taipuvat sivuille kuin itsestään ja hitaasti kämmenet vapautuvat
nyrkistä suoraviivaisemmiksi antaen tilaa ohi virtaavalle ilmavirralle. Mietin
pelkoa. Sitä tunnetta joka kahlitsi minut mieleni sopukoihin aivan kuin tämä
sairaus kahlitsi minut fyysisesti.
Takana on
tosiaankin paljon pelkoa. Mietin toistuvaa painajaista jota näin lapsena.
Juoksin pimeällä kadulla ja yhtäkkiä katuvalot sammuivat niin että vain yksi
jäi palamaan. Kauhuissani juoksin niin kovaa kuin jaksoin pakoon pimeyttä kohti
valoa. Pian kuitenkin myös viimeisen katuvalo sammui jättäen minut pimeyteen. Nyt
olin taas pimeässä ja minä juoksin. Juoksin niin kovaa kuin jaksoin. Tämä ei kuitenkaan
ollut unta enkä minä enää pelännyt.
Hiukset liehuvat
tuulessa ja sydämeni tuntuu pakahtuvan. Askeleet kaikuvat yhä pimeiden
kerrostalojen seinistä ja hengitys on tiheää. Ajatukset vaeltavat, mutta
samalla mieli on keskittynyt ja valpas. Mietin elämää. Miten se voikin osata tuoda
sellaisia tilanteita eteen, jotka musertavat alleen, ja jo pian tarjota jotain
niin kaunista ja hyvää? Mietin liikettä ja sitä, miten keho osaa tuottaa jotain
sellaista jonka mieli on jo yrittänyt unohtaa. Pitää mahdottomana tai liian
hyvänä ollakseen totta.
Vaikka hengästyn,
minä jatkan. Jalat ovat väsyneet ja voimattomat, mutta samalla niin vahvat ja
pystyvät. Takana on rohkeutta ja rajojen rikkomista. Takana on
kaikki. Juostessani uskallan antaa ajatusten mennä sinne minne niiden
kuuluukin. Nämä ajatukset kertovat minulle että pahin on jo ohi, ja minä uskon
niitä.
Onnen kyynel
valuu poskelle ja tippuu takin kaulukseen. Vauhti kiihtyy juuri ennen kuin se
alkaa hiipumaan. Mietin murheita ja kuinka pieniä ne ovat. Mietin ilonaiheita
ja tajuan kuinka suuria ne ovat. Mietin tulevaa ja sen tuomia myrskyjä. Tiedän
matkan olevan tänään kevyt ja helppo, mutta ehkä jo pian juoksen polviani
myöten mudassa. En silti aio lopettaa. Tajuan, etten voi lopettaa koskaan,
sillä mikään muu ei tee elämästä niin kaunista kuin tämä hetki.
Tämä hetki on
valkoinen lippu sodan jälkeen, tämä hetki on keidas keskellä erämaata, tämä
hetki on pienuudessaan atomiakin pienempi mutta yhtä voimakas vaikutukseltaan
kuin ydinpommi. Tämä hetki vavistelee minua yhä uudestaan, ja vain kokemalla tuskaa sen pystyin todella tuntemaan. Yhtäkkiä mikään määrä kipua ei enää tunnu turhalta, sillä se kaikki johdatteli minua tätä hetkeä varten. Tämä on se hetki mitä varten minä elän ja miksi jatkan matkaani eteenpäin. Tätä hetkeä voi
yrittää kuvailla vielä tuhansin sanoin, mutta sen voi kiteyttää myös vain
yhteen;
Toivo.