Etsimässä Elämäniloa - Pursuit of Happiness

Täytyy myöntää että olen ollut jo pidemmän aikaa hieman masentunut. Mietin pitkään ja hartaasti että kehtaako sitä myöntää näin julkisesti ihmisille, kun kerran kirjoitan tätä blogia omalla nimellä ja oma kuvani komeilee blogin seinällä. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen että asian myöntäminen taitaa olla oikea päätös, ja ehkäpä ensimmäinen askel kohti parempaa mielenterveyttä. En ole koskaan ajatellut että mitkään mielenterveyshäiriöt ovat millään tavalla epätavallisia tai outoja asioita, tai että niitä tarvitsisi hävetä tai peitellä, joten miksi tekisin siis itse niin enää yhtään kauempaa? 

Uskon että alentunut mieliala johtuu itselläni suurimmaksi osaksi näistä kivuista ja muista oireista joita sairauteni aiheuttaa. Onhan se kai ihan luonnollista että jatkuva fyysinen kipu aiheuttaa myös psyykkisiä oireita. Monesti tuntuu siltä kuin kehoni ei olisi enää omani, vaan se tekee mielivaltaisesti mitä tahtoo, ja itse vain joudun kestämään sen, mitä ikinä se päättääkin tehdä. Itse en onneksi kärsi tahdosta riippumattomista liikkeistä (muutakuin käsien vapinaoireista), joista tiedän monien muiden Dystoniaa sairastavien kärsivän. Kuitenkin jatkuva lihasten kireys, särky, heikkous ja ajoittainen vapina saavat minut tuntemaan itseni usein ulkopuoliseksi ja avuttomaksi omassa kehossani. Kuulostaa joillekkin varmaan hieman oudolta, tiedän. Mutta siltä se vain tuntuu. 

Toinen alakuloisuutta aiheuttava tunne on viha. Olen välillä käsittämättömän vihainen siitä, että sairastuin näin nuorena. Olen vihainen myös itselleni, koska välillä tunnen että olen itse itselleni aiheuttanut tämän kaiken. Ehkä loin itselleni liikaa stressiä käymällä liikaa töissä opiskelujen ohella, ja unohtaessani levon ja mielenterveydestä huolehtimisen. Ehkä aiheutin sairastumiseni ajamalla kaksi vuotta sitten autokolarin, sitäkään en varmaksi tiedä. Ehkä syy oli molemmissa tai ei kummassakaan. Ehkä sairastumisellani on joku tarkoitus, tai sitten se on sattumaa. Olen myös vihainen itselleni siitä, että puran usein omaa huonoa oloani läheisiini tai olen vihainen heille. Itselleni viha on niin kuluttava ja mielialaa rasittava tunne. En ole koskaan aikaisemmin ollut mielestäni vihainen ihminen, mutta nykyään joinakin päivinä en muuta pysty ajattelemaankaan. 

Myös ajoittainen yksinäisyys tuntuu pahalta. En ikinä ennen tiennyt olevani näin riippuvainen toisten ihmisen seurasta ja tuesta kuin olen nyt. Yksin koen olevani aina alakuloisimmillani ja huomaan ajattelevani kaikkea aivan liian paljon. Tulevaisuus pelottaa, oma sairaus pelottaa, yksinäisyys pelottaa, jopa toisen ihmisten tapaaminen pelottaa.. Suoraan sanottuna siis KAIKKI pelottaa ihan kauheasti, mikä on minulle suhteellisen uusi tunne. Toisaalta sitä haluaisi ottaa yhteyttä muihin enemmän, mutta toisten reagointi ja myös yksinkertaisesti toisten ihmisten tapaaminen hieman kauhistuttaa. Kuitenkin esimerkiksi viime viikonloppuna pääsin näkemään yhtä parhaista ystävistäni pitkästä aikaa, ja en muista milloin viimeksi olisin ollut niin onnellinen. Pitäisi siis ehkä vaan pyrkiä muiden ihmisten seuraan useammin, niin en ihan tänne kotosalle erakoituisi :D 

Mistä sitä elämäniloa sitten löytäisi? Itselleni perheen, poikaystävän sekä hyvien ystävien kanssa vietetty aika antaa voimaa jaksaa ja mennä eteenpäin. Myös omien mietteiden purkaminen, joko toiselle ihmiselle tai kirjoittamalla esimerkiksi tänne blogiin tuntuu hieman auttavan. Myös stressi pelaa aika isoa roolia tässä sairaudessa, ja olenkin huomannut että mitä vähemmän stressiä tunnen, sitä onnellisempi ja myös kivuttomampi olen. Myös päivistä, jolloin jaksaa tehdä jotain, esimerkiksi käydä lenkillä tai kaupassa, saa paljon energiaa. Hieman kivuttomampia päiviä onkin sitten viime postauksen tullut onneksi lisää, joten uskaltaisin varovasti sanoa että botuliinipistoksista oli itselleni hyötyä. Niin paljon kuin piikitys sattuikin, odotan oikeasti jo innolla seuraavaa piikityskertaa ja josko tupla-annoksesta olisi vielä enemmän hyötyä. 

Nyt kun kivut ovat hieman hellittäneet, olen myös pystynyt taas alkamaan kiinnittämään ruokavalioon ja liikuntaan enemmän huomiota. Terveellinen ja monipuolinen ruokavalio ja myös pieni liikunta todellakin tekevät ihmeitä mielialalle. Kivuille ja muille sairauden aiheuttamille oireille en oikein voi mitään, mutta onneksi pystyn vaikuttamaan siihen, miten ravitsen kehoani että sillä olisi parhaat mahdollisuudet voida ja jaksaa paremmin. Tietysti harmittaa, että en pysty enää samaan kuin ennen urheilun ja liikunnan suhteen. Salilla treenaus on pitänyt lopettaa, kun hyvä kun jaksan enää kauppakassia kantaa. Juoksu on myös jäänyt, sillä nykyään se aiheuttaa lähes aina migreeniä. Yritän kuitenkin siirtää ajatukset silläkin saralla negatiivisesta positiiviseen; pystyn onneksi lenkkeilemään, ja korvaamaan kovien painojen nostelun salilla kotona ilman painoja jumppaamalla. Sekin on jotain. Ja tästä on suunta vain ylöspäin, kyllä mä joskus vielä sen kauan haaveilemani maratonin juoksen. 

Toivottavasti tämä postaus ei nyt kuulostanut ihan pelkältä valitteluvirreltä. Näistä asioista on vain kovin vaikea puhua pelkästään positiiviseen sävyyn, koska en halua valehdella vaan haluan puhua asioista oikeilla nimillä sen enempää kaunistelematta. Tarkoitukseni ei ole valittaa tai saada sympatiapisteitä, vaan ainoastaan tarjota informaatiota ja ensikäden tietoa niille jotka sitä tarvitsevat. Kiitos kaikille jotka tämän jaksoivat lukea, toivotan kaikille huoletonta ja aurinkoista kesän jatkoa!